Konferenssi on mielen roskaruokaa

Viikko sitten istuin jättimäisen salin etuosassa, VIP-karsinassa. Salin täytti yli 3000 ihmistä. Asiantuntijoita, johtajia ja yrittäjiä ympäri Suomen, muutama naapurimaakin edustettuna. Lavalle puhumaan nousi toinen toistaan korkeammalle maailman kovimpien bisnesajattelijoiden listalla sijoittuneita nimiä. Heillä oli paljon tiukkaa asiaa ja yleisö otti viestin vastaan lähes hurmioituneena.

En osannut iloita hurmiosta. Ajatukseni olivat muualla. Näin mielessäni yleisössä istuvien johtajien paluun arkeen. Jack Welchin viestit epäformaalista ja oppivasta organisaatiosta tulisivat unohtumaan viimeistään silloin, kun seminaarissa inspiroitunut johtaja pääsee seuraavan kerran helpommalla vetoamalla byrokratiaan. Karu arki karsii turhat hömpötykset.

Konferenssi sujui kuten konferenssin kuuluu. Kysyin kaikkitietävältä Googlelta mikä on konferenssin määritelmä. Vastaus kuului näin:

A formal meeting for discussion.

Tulin pohdinnoissani siihen lopputulokseen, että konferenssit ovat mielen roskaruokaa. Niistä tulee nautintahetken ajaksi hyvä olo, mutta ravintoarvot ovat kelvottomia. Liikaa käytettynä ne lihottavat ja aiheuttavat tappavia sairauksia ravitsemisen sijaan.

Mitkä sitten olisivat mielelle liikuntaa, marjoja ja kasviksia? Sanoisin, että tekeminen. Pohtiminen ei johda mihinkään, se ei ravitse. Tekeminen johtaa asioiden muuttumiseen, eli ravitsee.

Palataan konferenssiin. Mitä jos 3000 älykkään ja aikaansaavan ihmisen ajan olisi käyttänyt toisin? Luopunut puheesta ja siirtynyt tekoihin. Istumisen ja kuuntelemisen sijaan osallistujat olisivat luoneet jotakin. Esimerkiksi uusia tuotteita, palveluja tai liiketoimintoja.

Tehdään pieni ajatusleikki. Jaetaan 3000 ihmistä kymmenen hengen ryhmiin. Saamme 300 ryhmää. Laitetaan jokainen ryhmä työstämään jotakin uutta. Jokaisesta ryhmästä muutama jäsen konseptoi kovaa vauhtia samalla, kun innokkaimmat jo aloittavat rakentamisen. Samalla myyntihenkiset soittelevat potentiaalisia ostajia läpi ja testaavat ideaa. Heille jää käteen hyvät prospektilistat, suoraa palautetta, prototyyppitason tuote ja ehkä ensimmäinen asiakas.

Kahden päivän aikana voisi olettaa jokaisen ryhmän saavan aikaan kaksi tuote-, palvelu- tai liiketoiminta-aihiota. Silloin niitä syntyisi kaksipäiväisen tapahtuman aikana 600 kappaletta, joihin on panostettu yhteensä 6000 henkilötyöpäivää. Se vastaa yhden hengen 25 vuoden työpanosta. Eli melkein yhtä työuraa.

Oletetaan, että 600 alullepannusta aihiosta ehkä 10 johtaa uusiin yrityksiin, 20 uusiin tuotteisiin ja 30 uusiin palveluihin. Jos yksi jatkoon päätynyt aihio on menestystarina, sillä on jo vaikutuksia kansantalouteemme. Sen lisäksi olen varma, että valtaosa 3000 konferenssikävijästä oppisi enemmän kaksipäiväisestä rakennussavotasta kuin perseillän istuen ja puhuvia päitä kuunnellen.

Mitä mieltä olet: kiinnostaisiko tekeminen kuuntelemisen sijaan? Osallistuisitko? Innostuitko?

10 Comments

  • Olli

    2.10.2013

    ”Mitkä sitten olisivat mielelle liikuntaa, marjoja ja kasviksia? Sanoisin, että tekeminen. Pohtiminen ei johda mihinkään, se ei ravitse. Tekeminen johtaa asioiden muuttumiseen, eli ravitsee.”

    Mutta ilman ymmärrystä siitä, että juuri nämä asiat ovat terveellisiä, mistä tiedät mitä tehdä?

    Kääntäisin vertauksen niin, että konferenssit voivat olla heräte parempaan toimintaan. Samalla tavalla kuin terveydenhoitaja, joka kertoo millainen on terveellinen ruokavalio, voi yksittäinen konferenssipuheenvuoro pudottaa suomut silmiltä.

    Vasta tämän silmien avautumisen jälkeen voi ryhtyä tekemään asioita, jotka todella saavat aikaan muutoksen. Pelkkä tekeminen ilman tietoa siitä mitä pitäisi tehdä ja miksi ei saa aikaan mitään eikä pelkkä tietämys ja pohdinta siitä miten asiat olisivat paremmin johda muutokseen ellei niiden pohjalta tehdä konkreettisia tekoja.

    Reply
    • Pär Österlund

      2.10.2013

      Kiitos Olli, hyvää pohdintaa! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei järkevää toimintaa tapahdu ilman pohdintaa. Turhautumiseni pohdintaa kohtaan lähti siitä, että maailma on täynnä konferensseja, jossa samat vanhat totuudet toistetaan kerta toisensa jälkeen. Silti mikään ei muutu. Eli terveydenhoitaja jankuttaa sadatta kertaa marjojen terveysvaikutuksista ja silti potilas menee lääkäriasemalta poistuessaan syömään extraison hampurilaisaterian. Ongelmamme ei ole tiedon puutteessa. Ongelmamme on, ettei tieto muutu toiminnaksi.

      Reply
      • Olli

        3.10.2013

        Ongelma todellakin on, että tieto ei muutu teoiksi. Pyrin vain tuomaan esille, että konferenssien vertaaminen roskaruokaan ontuu.

        Mielestäni oikeaa roskaruokaa, sitä helppoa mikropitsaa ja muuta einestä joka tuhoaa terveyden on jokaisen päivittäinen työ, jossa tyydytään siihen miten asiat on ennenkin tehty. Näköalattomasti kuljetaan eteenpäin toistaen samoja virheitä uudestaan ja uudestaan koska se on helppoa ja riskitöntä. Aivan kuten kerrosateria drive-inistä kotimatkalla.

        En ole aivan vakuuttunut, että kahden päivän tekemisellä voitaisiin todella saada aikaan muutosta osallistujien omissa orgainsaatioissa. Kuvatunlaisia uusia ideoita, palveluita ja yrityksiä varmaankin syntyisi mutta edelleen ihmisten palatessa tuttuihin toimintaympäristöihin tekemisen mallit palaavat vanhoihin uomiinsa. Aivan kuten laihduttaja palaa takaisin suklaarasialle parin kilon pudottamisen jälkeen.

        Konferenssit – olivatpa ne keskustelutilaisuuksia tai tekemistä täynnä – eivät voi lyhytaikaisina tehdä muutosta. Tekemiskonferenssi voisi varmasti olla antoisampi kuin pelkkä puhe, kuten Niinakin tuossa alempana kommentoi. Tympeänä pessimistinä kuitenkin epäilen, että lyhytaikaisena myös tekemiskonferenssi on yhtä laiha vaikutuksiltaan osallistujiensa työelämään kuin puhekonferenssi.

        Vain tekemällä teoriatasolla opitut asiat ryhtyvät vaikuttamaan. Vain tekemällä asioita pitkään ne muuttuvat tavoiksi ja voivat muuttaa asioita.

        Reply
        • Pär Österlund

          4.10.2013

          Olet asioiden ytimessä! Tuskin yksi tekemisentäyteinen konferenssi muuttaa osallistujien työtapoja, kokonaisesta organisaatiosta puhumattakaan. Kuten ei myöskään yksi juoksulenkki muuta urheilijaksi. Haluaisin kuitenkin tarjota mahdollisuuden käydä lenkillä sen sijaan, että katsotaan telkkarista juoksutekniikkaa käsitteleviä ohjelmia. Ensimmäinen lenkki madaltaa kynnystä vetää lenkkarit jalkaan toistamiseen.

          Reply
  • Ari. Mäkinen

    2.10.2013

    Valitettavasti on sanottava tekemisen olevan tärkempää. Toki sen pitää perustua johonkin ajatukseen, mutta oppiminen tapahtuu parhaiten kokemisen kautta. Asian teoreettinen ajattelu ei ole lainkaan niin tehokasta.

    Varsin osuva tuo ajatuksesi mielen roskaruoasta. Näin juuri olen itse konfat kokenut. Hetkellistä hurmiota, mutta mitä sitten?

    Reply
  • Niina

    3.10.2013

    Vei jalat suustani! Olen itse miettinyt ihan samaa, sillä on olen uupunut sekä istumaan konferensseissa että puhumaan niissä. Rakennussavotta sen sijaan kuulostaa erityisen mielekkäältä ajatukselta. Verkostoitumisen tärkeyttä korostetaan joka puolella. Pönötysseminaarit eivät kuitenkaan sellaiseen kannusta, jos ei satu olemaan ihan yltiösosiaalinen ja itsevarma. Ja jos vielä kaffepaussit ovat vartin mittaisia, niin tutustu siinä sitten uusiin ihmisiin. Tekeminen muiden kanssa, olkoon se sitten iso johtaja tai pieni rivityöntekijä, taas antaa mahdollisuuden tutustua toiseen ihan eri tasolla. Tekemisen kautta vuorovaikutuksessa uskon syntyvän parhaiten uusia ideoita ja toimintatapoja, joista oikeasti on pitkällä tähtäimellä hyötyä. Ei vain nautintahetken ajaksi hyvä olo, kuten niin mainiosti jutussasi kirjoitit.

    Reply
    • Pär Österlund

      4.10.2013

      Oppiminen pelkän kuuntelun kautta on vaivatonta. Siinä ei pääse mokaamaan, eikä joudu mukavuusalueen ulkopuolelle. Siksi kehittyminen tekemällä on aivan omaa luokkaansa.

      Reply
  • Katriina

    4.10.2013

    Höpö höpö tuo joko tai -asetelma. Molempia tarvitaan. Reflektoivaa pragmaattisuutta tarvitaan. Käytäntöä ja ajattelua yhdessä. Tätä kutsutaan suunnittelutyöksi, josta myös syntyy konkretiaa – eli tehdään ja mietitään, kokeillaan ja opitaan – samanaikaisesti.

    Ja muuten paras olisi, jos itse kukin tekijä olis silloin tällöin myös puhumassa tekemisistään ja kokemuksistaan.

    Ja jokaisen olisi löydettävä balanssi näiden orientaatioiden välille!

    Reply
    • Pär Österlund

      4.10.2013

      Olen täysin samaa mieltä, että homma hoituu parhaiten, kun tehdään ja mietitään samaan aikaan. Tai vuorotellen. Otin aiheen käsittelyyn, koska mielestäni pohtimispuoleen kiinnitetään nykyisin liikaa huomiota varsinaisen tekemisen kustannuksella.

      Reply

Vastaa

Spämmin välttämiseksi: *